Kunnes perusturva teidät erottaa
10.12.2010 22:58
Tässä koskettava tarina kylmästä linjauksesta joulukuun SuPer-lehdestä
Siskon pakina: “Kunnes perusturva teidät erottaa”
Hilman ja Niilon avioliitto oli kestänyt 66 vuotta. Nyt he olivat muuttamassa erilleen. Asumusero, sanoi Niilo silmissään marraskuu. Hilman vapisevaan käteen puserrettu talouspaperin mykkyrä hakeutui silmäkulmaan, ja loppusyksyn sade rummutti rivitalon peltistä ikkunalautaa. Hilman vasen käsi lepäsi voimattomana sylissä, ja vasen jalka oli valahtanut pyörätuolin astinlaudalta.
Valoa ei näkynyt missään. Paitsi siinä verkkaisessa liikkeessä, kun Niilo nousi ja korjasi vaimonsa asentoa, asetteli jalan paikoilleen ja nosti valahtanutta olemusta suoremmaksi. Tuosta liikkeestä lähtevä valo oli niin hellyydestään kirkas, että minun oli käännettävä katseeni hetkeksi pois.
Silmäni osuivat huoneen nurkassa oleviin pariin ruskeaan, vahvaan vaippalaatikkoon. Vaippalaatikot ovat hyviä muuttolaatikoita, ja muuttolaatikoiksi nuokin oli tuotu. Toisesta laatikosta pilkisti mustavalkoinen vanha hääkuva kauniissa kehyksissään. Tapetissa sängyn yläpuolella oli vastaavasti kehyksen kokoinen vaalea kohta. Ruskean kuluneen senkin päällä oli kuva Hilmasta nuorena morsiamena. Se jäisi Niilolle. Kuvan vieressä oli pienempi kuva nuoresta sotilaasta. Kuvakehyksen kulmassa oli muovitaitos, joka oli jo kellastunut ja hapertunut. Taitoksen sisällä oli pieni sirpale. Sitä en olisi tiennyt, mutta Niilo oli sen minulle esitellyt joskus. Sirpale oli kaivettu Niilon käsivarresta, arpi näkyi selvästi.
Pitsiliinalla kuvan vieressä oli mitali. Niilo oli senkin joskus näyttänyt ja kertonut siihen liittyvän tarinansa. Sitä joskus luuli, että niillä vuosilla, jotka melkein lapseniässä minäkin tälle maalle lahjoitin, olisi jotain arvoa, että sitä olisi jopa etuoikeutettu edes pitämään vihkivalansa. Mutta kun vievät senkin! Katsoin ikkunaan liimaantunutta yksinäistä koivunlehteä ja mietin, oliko se tämän syksyn viimeinen lehti. Kohta olisi lumen vuoro.
Minulla ei ollut sanoja lohduttaakseni. Tunsin myös häpeää, sillä minä olin tätä päättäjäsukupolvea. Tätä sukupolvea,
jonka ei ole tarvinnut lähettää puolisoitaan, rakastettujaan, isiään eikä nuorukaisiaan sotimaan. Minä häpesin tuon vanhan sotaveteraanin makuuhuoneen ovenpielessä sitä, mitä me olemme hänelle tehneet. Siinä minä seisoin työkamppeissani rintapielessäni kuvallinen henkilökortti, joka kertoi minun olevan kaupungin työntekijä. Tämän kaupungin, jonka perusturva oli nyt erottamassa toisistaan nämä yhä toisiaan rakastavat ja toisiaan tarvitsevat ihmiset. Huomaamatta käänsin korttia hieman, ettei se näkyisi niin selvästi. Pilatuskin pesi kätensä.
Heille oli selitetty, että Hilmalle järjestynyt tehostetun palvelun asunto oli suorastaan etuoikeus ja onni. Maantieteellisesti paikka oli naapurikunnassa, mutta nyt kun olemme yhtä suurta perhettä, kuntarajoilla ei tietenkään ole merkitystä. Paitsi asianosaisille, mutta sitä ei lasketa. Niilo oli korkeasta iästään huolimatta niin hyvässä kunnossa, että ei täyttänyt meidän ihmisten laatimia kriteerejä palveluasunnon saamiseksi, he eivät yksinkertaisesti voineet muuttaa yhdessä samaan paikkaan. Niilon pitäisi nyt ymmärtää ja olla kiitollinen. Nythän hänellä alkaisivat onnenpäivät, kun ei tarvitse huolehtia liikuntakyvyttömästä vaimosta. Niilo sai palveluseteleitä kerran kuukaudessa tehtävään siivoukseen, ateriapalvelusta tulisi lämmin ruoka viitenä päivänä viikossa ja viikonlopuksi kylmä, jonka voi lämmittää kätevästi mikrossa. Ja taksiseteleillä Niilo voisi huristella vaikka päivätansseihin.
Kuusikymmentäkuusi vuotta sitten he olivat luvanneet rakastaa tosiaan siihen asti kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta perusturva ehti ensin. Perusturva korotti itsensä Jumalan virkaan ja päätti erottaa heidät elämänsä loppumetreillä.
Niilo jatkoi pakkaamista. Hilman muuttokuorma mahtui kahteen ruskeaan pahvilaatikkoon. Näin Niilon laittavan laatikkoon sinivalkoisen kynttiläpaketin, mutta en kehdannut sanoa, että se on turhaa. Ei siellä laitoksessa saisi polttaa eläviä itsenäisyyspäivän kynttilöitä…
Maitoilua
15.11.2010 17:01
Vantaalla nousi viime viikolla keskustelun ytimeen laktoosittoman maitojuoman saaminen päiväkodeissa ja kouluissa. Kaikki alkoi Tilakeskuksen ateriapalveluiden antamasta ohjeistuksesta, jossa todetaan, että laktoositonta maitojuomaa saavat ruokajuomaksi ainoastaan ne lapset, joilla on osoittaa lääkärintodistus erityisestä tarpeesta laktoosittomaan maitoon. Tämä linjaus ei virkamiesten mukaan ole säästötoimenpide vaan ikään kuin muistutus olemassa olevasta käytännöstä ja sen tavoitteena oli palauttaa yksiköiden toiminta ”oikealle” mallille.
Olen sitä mieltä, että päiväkodeissa ja kouluissa tulee tarjota lapsille ruokajuomaksi niin tavallista maitoa kuin laktoositonta maitojuomaakin. Virkamiesten todetessa, ettei kyseessä ole säästötoimenpide ei vuosittainen kustannus laktoosittoman maidon osalta voi olla Vantaan kaupungin taloutta suuntaan tai toiseen kallistava.
Maitojuomaa suuremmat kustannukset kaupungille koituu terveysasemien lääkäreitä työllistävistä perheistä, jotka sinne tällaisen linjauksen vuoksi joutuvat nyt varailemaan aikaa saadakseen lääkäriltä todistuksen, että lapsi saa päiväkodissa ruokajuomana laktoositonta maitojuomaa. Nämä lääkärintodistusvaatimukset oman organisaation (kaupunki) sisällä ovat täysin turhia ja mielestäni lääkäreiden työpanos tulisi suunnata huomattavasti järkevämmin kuin todistusten kirjoittamiseen maidon juomisesta, maahanmuuttajaperheen pesukoneen tarpeeseen tai siihen, että pysyvästi vammautuneen henkilön vamma on tänäkin vuonna olemassa eikä ihmeparantumista ole tapahtunut ja avun tarve on edelleen olemassa. Ai, että miksi terveysasemat ovat ruuhkautuneet ja lääkärille on vaikea päästä?
Vanhusten ateriapalvelun matkassa
28.10.2010 11:03
Olin tiistaina Vantaalla Korson alueella seuraamassa ateriapalveluiden toimintaa eli ruuan jakelua vanhusten koteihin. Olin saanut töiden kautta lukuisia viestejä siitä, että kotona asuvat vanhukset ovat erittäin huonokuntoisia ja elävät oikeastaan ateriapalvelun turvin, sillä se on ainoa kontakti monelle vanhukselle päivän aikana.
Totta olikin, että monelle ikäihmiselle ateriapalvelun erittäin pikainen visiitti tuntui olevan päivän kohokohta. Ruokapakin saamiselle oli muodostunut oma rutiininsa ja minä uutena ihmisenä en välttämättä osannut virittää pakkia rollaattorin kyytiin oikeassa asennossa ja siitä tuli nopeasti palautetta murahtelun muodossa. Ateriapalvelun kuljettaja, joka on tehnyt työtä niin pitkään, että varmsti sen hallitsee, tunsi kaikki asiakkaat ja tiesi heidän kommervenkkinsä.
Yksi ruuanjakolenkki kestää enintään kaksi tuntia, sillä se on aikaraja, jonka sisällä ruoka on toimitettava asiakkaalle. Metsonkodin keittiöllä tehdään noin 140 ateriapalveluannosta kotiin päivässä, viikonloppuisin vähemmän ja määrä vaihtelee päivittäin. Ateriapalvelun tarve on lisääntynyt hurjasti kolmessa vuodessa 80%! Metsonkodin keittiön kapasiteetti ei riitä kasvattamaan annosmääriä, sillä siellä tehdään myös ruokia eri laitoksiin Korson ja Koivukylän alueelle. Keittiöhenkilökunnalla vaikutti olevan hyvä yhteishenki ja työilmapiiri, näin pikaisen analyysin perusteella. Keittön henkilökunnan työtä ohjaa loppukäyttäjän eli asiakkaan paras eivätkä he unohda missään vaiheessa miksi ja kenen vuoksi työtä tekevät. Keittiön esimies oli kovin ystävällinen ja vastaili kärsivällisesti kysymyksiini. Lähtiessämme ruuan jakolenkille pyysi keittiöltä naiset kertomaan terveisiä mummoille, joille ateria vietiin. Viestin siältö oli: me rakastetaan teitä! Sekin kertoo jotain.
Jotta jakelulenkin toteutus onnistuu kahdessa tunnissa on kuljettajan pidettävä tiukasti kiinni aikataulusta. Se siis tarkoittaa, että ruokapakki viedään nopeasti sovitulle paikalle, tehdään pikaisen tsekkaus, että kaikki on kunnossa, otetaan eilinen pakki mukaan ja toivotetaan hyvää ruokahalua. Ei muuta. Kaikki asiakkaat olivat varsin hyvässä kunnossa, eikä kenellekään tarvinnut edes avata muovikelmua annoksesta vaan he saivat sen itse auki. Parissa paikassa oli juuri paikalla kotihoidon tyntekijä tai omainen, joka avasi oven ja otti ruuan vastaan.
Muutamassa paikassa soitimme vain ovikelloa ja jätimme annoksen oven vieressä olevalle pöydälle emmekä nähneet vilaustakaan asiakkaasta. Mutta näin he ovat itse toivoneet toimittavan ja sitä tulee kunnioittaa. Edellisen päivän tyhjästä ruokapakista voi päätellä, että siellä on kaikki hyvin. Jos edellisen päivän ruoka on syömättä tai ovea ei kukaan tule avaamaan, siihen puututaan ja tarkastetaan kotihoidon kautta, että asiakkaalla on kaikki kunnossa.
Mielipiteeni vain vankistui ateriapalvelun tärkeydestä tämän kokemuksen myötä. Ruuan jakelijat ovat paljon vartijoina ja hyvin monen vanhuksen elämän rytmittäjänä. En ole enää niin huolissani kotona asuvien vanhusten tilasta kuin aikaisemmin ja nyt tiedän, että yhteistyö kotihoidon ja ateriapalvelun välillä todellakin toimii. Olen jälleen yhtä kokemusta viisaampi ja entistä ylpeämpi vantaalaisesta ateriapalvelusta. Kiitos kaikille sen mahdollistaneille!
Lisämyllerrystä 36:n ympärillä
25.10.2010 18:55
Tänään kaupunginhallituksen kokouksessa oli käsittelyssä Hiekkaharjun vapaa-aikatilojen eli tuttavallisemmin “36:n” peruskorjaus. Me demarit olemme toimineet linjakkaasti jo syyskuussa olleesta vapaa-aikalautakunnan surullisenkuuluisasta kokouksesta saakka. Ihan varmuuden vuoksi vielä kantamme: kannatamme peruskorjausta ja vielä tämän päivän kokouksessa kannustimme kiirehtimään aikataulua niin, että remontti osuisi kesäaikaan, jolloin esim. yhdistystoiminta on rauhallisempaa sekä lyhentämään remontointiaikaa suunnitellusta parista vuodesta alle vuoteen.
Kokoomusryhmä ei kuitenkaan ollut vielä valmiina tekemään päätöstä vaan pyysi jättämään hankesuunnitelman pöydälle ja odottamaan seuraavaa kokousta. Toimintakulttuurissamme on tapana kunnioittaa pöydällejättämispäätöstä ja näin me toimimme tälläkin kerralla, vaikka ryhmässämme on selkeä linjaus olemassa. Toimimme ensi viikon maanantain kaupunginhallituksen kokouksessa linjauksemme mukaisesti ja mahdollisesti äänestämme peruskorjauksen puolesta. Toivottavasti kuitenkin kaupunginhallitus päätyy yksimieliseen päätökseen peruskorjauksen puolesta.
Tässä vielä linkki Helsingin Sanomien uutissivulle:
Uusi pienipalkkainen naisvaltainen ammattiryhmä valtion tavoite?
21.10.2010 16:10
Työ- ja elinkeinoministeriössä puuhataan yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön ja opetusministeriön kanssa lyhytkestoista koulutusta sosiaali- ja terveyssektorin avustaviin työtehtäviin. Noin vuoden kestävän koulutuksen tavoitteena on tuottaa alalle työntekijöitä, jotka eivät esimerkiksi kielitaitonsa vuoksi selviäisi lähihoitajakoulutuksessa tai ovat työmarkkinoiden ulkopuolella eli pitkäaikaistyöttömiä tai työkyvyttömyyden rajoilla.
Sosiaali- ja terveyssektorilla on jo nyt eri ammattiryhmien reviiriristiriitoja ja käsittämätöntä toimenkuvien rajaamista siten, että esimerkiksi lähihoitajat eivät saa käyttää työssään koko osaamistaan. Koulutuksessa esim. lääkehoito on opittu, mutta työelämässä osaamista ei hyödynnetä eli tuhlataan yhteiskunnan varoja. Kuinka tämä nyt suunniteltava, uusi, alaa vuoden opiskellut avustajaporukka saadaan ongelmitta mukaan työnjakokuvioihin? Kuka kantaa vastuun, kun jo ennestään vastuunjakokuviot ovat olleet epäselviä eri ammattiryhmien kesken?
Kaikista tärkeimmäksi kysymykseksi kuitenkin nostaisin taloudellisen näkökulman. Hoitoalalla on tunnetusti pienet palkat. Kuinka ihmeessä tämä vähän koulutettu ammattiryhmä tulisi taloudellisesti toimeen? Jo nyt osa kolmevuotisen lähihoitajakoulutuksen käyneistä alan ammattilaisista joutuu turvautumaan toimeentulotukeen palkkansa lisäksi selvitäkseen ihan normaaleista elämisen kuluista. Vielä pienemmällä palkalla on mahdoton asua ja elää ainakin pääkaupunkiseudulla etenkin, jos on lapsia huolehdittavanaan. Työnantajapuoli on ilman muuta kiinnostunut edullisemmasta työvoimasta ja kannattaa lämpimästi koulutuksen käynnistämistä. Tämä avustaja-ryhmä tulisi luultavasti osittain korvaamaan lähihoitajia vanhustenhuoltoon. On aivan turha kuvitella, että tämän koulutuksen myötä työntekijämäärä hoitoalalla lisääntyisi, kun kuntien talous on muutenkin tiukalla. Eli kyseessä on suunnitelmallinen alasajo vanhustenhuollon ammatillisen osaamisen tasossa. Nyt, kun vielä on mahdollista, on tarkoin harkittava, ettei tällaisen koulutuksen kehittäminen ja markkinointi ole harhaan johtamista ja luukulta toiselle viattomien ihmisten siirtelyä.
Kehitetään työelämää, jotta uraa voi pidentää
12.10.2010 9:44
Viime aikoina on keskusteltu runsaasti työurien pidentämisestä sekä eläkeiän nostamisesta. Näiden molempien tavoitteen taustalla on tulevien sukupolvien eläkkeiden maksamiskyky ja yhteiskunnallisten palveluiden turvaaminen. Kummankin tavoitteen toteutuminen koskettaa kaikista voimakkaimmin palkansaajaporukkaa, joka jo nyt tekee niska limassa töitä. Kovapalkkaiset johtajat ja asiantuntijat, jotka tekevät työtään enemmänkin aivoillaan kuin ruumiillaan ovat jo eläkkeiden bonuskarttumavuosien puitteissa pidentäneet työuriaan. Entäpä sitten tämä porukka, joka tekee fyysistä työtä sanan mukaisesti niska limassa kuten lähihoitajat?
lähihoitaja
Hoitoalalla tehdään työtä niukoin resurssein, usein kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden, jalosta halusta tehdä toisen elämästä inhimillisempää sekä pyyteettömästi aina ensin muita ajatellen. Hoitohenkilökunnan fyysisiä voimavaroja koetellaan jokaisessa työvuorossa eikä henkiseltä kuormitukseltakaan voi välttyä. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään hoitotyöstä usein pari vuotta aikaisemmin kuin kunta-alan töistä muuten. Suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen on tuki- ja liikuntaelinsairaudet eli fysiikka ei yksinkertaisesti kestä enää. Myös masennus on yleinen syy työkyvyttömyyseläkepäätöksiin. Ja sitten sanotaan, että pitäisi jaksaa pari vuotta pidempään työelämässä! Keskustelun sävy on käyty vähän syyllistävässä ilmapiirissä ja jo nyt työlleen kaikkensa antavat, pienipalkkaiset lähihoitajat kokevat itsensä riittämättömäksi entisestään. Kyseessä kun eivät ole asiat, joihin he itse voisivat vaikuttaa.
Työelämää hoitoalalla kuten yleisestikin tulee kehittää työssä jaksamista tukevaan suuntaan. Lähi- ja perushoitajat ovat kautta aikojen olleet hoitoalalla se ammattiryhmä, joka on joutunut puolustamaan olemassa oloaan ja pitämään kiinni paikastaan. Tältä ammattiryhmältä on usein kavennettu perusteettomasti toimenkuvia, vaikka koulutusta ja osaamista olisi plakkarissa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii lääkehoito. Lähihoitajaopiskelijat jännittävät opintojen alkumetreiltä saakka lääkelaskutenttiä, joka on suoritettava virheettömästi harjoitusten jälkeen. Opettajat pitävät yllä lääkehoidon osaamistaan pysyäkseen ajan hermolla ja voidakseen opettaa opiskelijoille ajankohtaista tietoa. Lähihoitajaopiskelijat harjoittelevat lääkehoitoa työssäoppimisjaksoillaan opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti ja tutkintotodistuksessa komeilee suoritettu lääkehoidon osaaminen. Valmistumisen jälkeen saattaa koittaa karu todellisuus, että kaikki panostus ja pänttääminen onkin ollut turhaa, eikä lääkehoito kuulukaan lähihoitajan toimenkuvaan omassa työpaikassa. Koulutuksessa valuu hukkaan verovaroja miljoonittain vain koska työnantajan edustaja on näin päättömään toimenkuvarajaukseen päätynyt turvatakseen jonkun toisen ammattikunnan tarpeellisuuden.
Pitääksemme lähihoitajat pidempään työelämässä tulee toimenkuvassa tapahtua muutosta laajempaan suuntaan. Työn mielekkyys lisääntyy samassa suhteessa kuin osaamistaan saa käyttää. Ketään ei kuitenkaan pidä kylmiltään laittaa esimerkiksi lääkehoitoa toteuttamaan vaan ensin on päästävä täydennyskoulutukseen, josta saa riittävän ja ajankohtaisen tietopohjan tehtävän tekemiseen. Mielekkäällä työvuorosuunnittelulla on uskomaton vaikutus työhyvinvointiin. Toisen elämäntilanteeseen sopii yötyö ja joku toinen ei voi tai tahdo tehdä yövuoroja lainkaan. Tärkeintä on kuunnella, aidosti, henkilökunnan mielipiteitä ja kehittää järjestelmää niiden suuntaisesti yhdessä tehden. Kyse on siis loppujen lopuksi hyvin pienistä asioista, jotka voidaan korjata helposti työnantajakohtaisesti jos tahtoa löytyy. Kaikki kuitenkin kulminoituu johtamiseen. Hoitotyön johtaminen on muutosvaiheessa, joka toivottavasti on huomioitu hoitotyön johtamiskoulutuksessa.
Pää pois pensaasta!
06.09.2010 22:36
Helsingin Sanomissa oli 4.9. artikkeli jonoista vanhusten pitkäaikaishoitoon Helsingissä. Mielestäni vanhusten laitoshoidon tarpeen kieltäminen on pään pensaaseen työntämistä ja tosiasioiden vääristämistä. Pitkäaikaishoitopaikkojen määrän vähentäminen samaan aikaan kun vanhusten määrä kasvaa on täysin mahdoton yhtälö! Oli tämän rakennemuutoksen alulle paneva voima valtakunnalliset suositukset tai sitten kuntien oma strateginen linjaus on se kaikkea muuta kuin käytännönläheinen. Kannatan toki sitä, että kotona asumista tuetaan niin pitkään kuin vain mahdollista, jos vanhus itse niin tahtoo. Parempi ja hyvinvointiyhteiskunnalle luonnollisempi linjaus kohentaa vanhusten hoidon tilaa olisi panostaa laitoshoidon kodinomaisuuteen ja hoidon laatuun riittävällä ja koulutetulla hoitohenkilökunnalla eikä lakkauttaa jo olemassa olevia paikkoja.
lähihoitaja, Mari Niemi-Saari
Sikamaista painostamista
23.08.2010 15:58
Tässä toukokuulta 2010 julkaisemani kirjoitus, joka valitettavasti on jälleen erittäin ajankohtainen.
Lokakuusta saakka maassamme on ollut käynnissä voimakas Ota sikainfluenssarokote –kampanja. Kampanja on tuntunut yhteiskunnalliselta painostamiselta ja ihmisille on saatu aikaan tunne velvollisuudesta. Henkilöt, jotka eivät ole rokotetta tahtoneet syystä tai toisesta ottaa on luokiteltu lähestulkoon vaaralliseksi seuraksi kanssaihmisille. Alkuun jopa puhuttiin, että he eivät voi tehdä työtään, jos ovat asiakaspalvelutehtävissä. Sikainfluenssa-aalto jäikin odotettua pienemmäksi eikä ruuhkauttanut pelätyllä tavalla terveyskeskuspäivystyksiä tai tehohoitoyksiköitä.
Minua hämmästyttää, ettei sikainfluenssarokotteen ikävistä sivuvaikutuksista käydä minkäänlaista keskustelua. Tosiasia kuitenkin on, että rokotteesta on tullut yllättävän monille ihmisille vakavia sairauksia ja neurologisia oireita. Rokotteesta sairastuneita on niin aikuisten kuin lastenkin joukossa. Sairastuneiden selkäydinnäytteestä on löytynyt osia sikainfluenssarokotteesta johtaen jäljet sylttytehtaalle. Yhteiskunta painosti / painostaa ottamaan rokotteen, mutta kuitenkaan samaan aikaan ei rehellisesti kerrota rokotteen sivuvaikutuksista. THL:n nettisivuilla mainostetaan edelleen rokotteen olevan turvallinen eikä samassa yhteydessä ole tilastoa tehdyistä haittailmoituksista. Terveydenhuollon ammattihenkilön velvollisuus on tehdä haittailmoitus havaitessaan tai epäillessään sairastumisen yhteyttä rokotteen saamiseen. Lähipiirini kokemuksesta tiedän, että lääkäreiden into haittailmoituksen tekemiseen ei aina ole parhaalla mahdollisella tasolla. Sain tietooni, että HUS:ssa selvitetään neurologisia oireita saaneiden lasten sairastumista ja syy-yhteyttä rokotteen kanssa, koska tapauksia on niin monta. Toivottavasti näin on toimittu myös muissa sairaanhoitopiireissä. Tässä asiassa piilee vielä yksi hyvin ikävä ja epävarma tekijä; rokotushetkellä raskaana olleet ja rokotteen vaikutukset sikiöön. Nämä selviävät vasta tulevien vuosien aikana ja vaatii neuvolahenkilökunnalta tarkkaavaisuutta. Mielestäni nyt on aika käynnistää avoin ja rehellinen keskustelu rokotteen sivuvaikutuksista. Ja viimeistään nyt tulee terveydenhuollon ammattihenkilöiden ryhdistäytyä ja tehdä haittailmoitus pienimmistäkin epäilyistä, jotta tilastoharhaa saadaan oikaistua.
« Edellinen 1 2